Lauhanvuori

 

Lauhanvuoren kansallispuisto on mulle lapsuudesta tuttu retkipaikka. Ihan lähimpiä nähtävyyksiä/virkistysalueita se ei ole, joten tänä kesänä kävimme siellä vasta ensimmäistä kertaa perheen kanssa.

Muistikuvat alueesta oli osin hatarat ja osin yllättävänkin kirkkaat, viime käynnistä oli yli parikymmentä vuotta. Opin kuitenkin hurjasti uutta tämän retken myötä, enkä malta odottaa, että päästään uudestaan ja paremmalla ajalla tutuiksi alueen nähtävyyksiin ja luonnonihmeisiin.

Meillä oli harkinnassa yöpyä teltassa leirintäalueella Tampereelta mummolaan suunnatessa, ja sitten kierrellä luontoreittejä seuraava päivä. Sen verran myöhäiseksi meni huvipuistoillessa, että ajettiin kuitenkin vaan mummolaan nukkumaan (oli jo yö, kun oltiin perillä). Tehtiin sitten kuitenkin pieni päiväretki myöhemmin, ja joku toinen kerta onkin sitten helpompi retkeillä ihan kunnolla, kun paikat ja reitit paremmin muistissa.

Ennen kaikkea tulimme nyt uimaan Spitaalijärvelle. Tarinan mukaan Spijärven vedellä on ihosairauksia parantava vaikutus, ja järven vettä on siitä syystä viety jopa Venäjän ruhtinaille. Tarina saattaa selittyä järviveden pH:lla, joka on n. 4,7, eli ihon normaalin happamuuden lukemissa. Veden laatuun vaikuttavat paikallinen kvartsipitoinen maaperä sekä järven vieressä aukeava suo.

Spitaalijärven länsirannalla on tulentekopaikka ja keittokatos, sekä runsaasti tilaa istua ja jokunen pöytäkin. Itärannalla on myös tulentekopaikka ja telttailualue. Nyt kuivuuden vuoksi tietenkin näistä vain keittokatosta on sallittu käyttää. Puuta näytti olevan retkeilijöiden käyttöön runsaasti. Lisäksi kuivakäymälät löytyy reitin varrelta.

Kuikka(?) näytti meille sukeltamisen mallia.

Vielä oli melko kylmä, eikä lapset intoutuneet polskimaan kovin suurella innolla, kuten muuten tänä kesänä on ollut tapana. Käytiin kuitenkin kastautumassa, kun kerran tilaisuus siihen oli.

 

Järvellä ei ole varsinaista uimarantaa, mutta pieneltä laiturilta pääsee hyvin pulahtamaan kirkkaaseen järviveteen. 

 

Uinnin jälkeen hytistiin tovi viltin alla.

Auton saa parkkeerattua melko lähelle Spitaalijärveä, ja se onkin hyvä paikka aloittaa kiertely alueella. 

 

Rakastan sitä, että metsät ovat niin erilaisia eri paikoissa. 

 

 

Kanerva on niin kaunis!

Alueen ehkä komein nähtävyys on Kivijata. Muinaisrannat ovat aina kiinnostavia, mutta tämän kokoluokan pirunpelto on ehdottomasti koettava. Hiekkakivilaatasta murtuneet lohkareet 500 miljoonan vuoden takaa 800 metriä pitkänä ja jopa 100 metriä leveänä kivijatana - en ihmettele, että tätä on ennen vanhaa pidetty jättiläisten muurin jäänteenä.

 

Tarun mukaan jättiläiset säikähtivät kirkonkellojen soittoa, mursivat muurinsa ja pakenivat. Kivien alle jättiläiset jättivät aarteen, jota käärmeet vartioi.

Muinoin sortuneen hiekkakivikallion lohkareet ovat olleet jääkauden ja sen jälkeisten rantavoimien ja maanjäristysten myllerryksessä. Mannerjäätikkö on levittänyt hiekkakiveä pitkin Lauhanvuoren rinnettä ja jääkauden jälkeen muinaisen Itämeren jäät jatkoivat kivien liikuttelua ja muinaisrannan muovaamista.

Hiekkakiven tarkka kerrostumisaika ei ole tiedossa, mutta lohkareet ovat enintään 700 miljoonaa vuotta vanhoja. Tähän ikäarvioon on päästy lohkareista löydettyjen annelidien ryömimisjälkien perusteella.

Suomessa harvinainen hiekkakivi on väriltään vaalean punertavaa tai kellertävää, kuten tarkemmin katsottuna huomaa. Tummanharmaana näyttäytyvä kivikasauma saa värinsä kiven pinnalla kasvavista jäkälistä.

Kivijadan saa ylittää vain pitkospuilla. Kaikki luonnon muokkaaminen, kuten kivien siirtely, on tietenkin kiellettyä!

Jääkauden jäljiltä Lauhanvuori oli saari, ja nykyisin se on 100 metriä ympäröivää maata korkeammalla (231 m merenpinnasta). Vuoren huipulla on hulppea näkötorni, jossa ehdottomasti kannattaa käydä. Tornin lisäksi meillä jäi monta muuta näkemisen arvoista asiaa vielä seuraavalle retkelle löydettäväksi, joten palailen niihin sitten joskus.

Ja jos nyt Lauhanvuorelle lähtee patikoimaan, niin melko läheltä löytyy myös toisenlainen muistomerkkinähtävyys. Kyllikki Saaren suohauta.

 

Kyllikki Saaren murha on Suomen kuuluisimpia selvittämättömiä henkirikoksia. 17-vuotias nuori nainen katosi oudosti kotikunnassaan Isojoella hänen pyöräillessään kotiin hartaustilaisuudesta iltamyöhällä. Katoaminen tapahtui 17. toukokuuta 1953, ja suohautaan kätketty ruumis löydettiin saman vuoden lokakuussa. Tapausta tutkittiin paljon ja siitä kohistiin valtakunnallisesti. Murhaajaa ei kuitenkaan saatu selville.