Viime viikon perjantaina koitti odotettu teatteri-ilta! Kävimme poikien kanssa ensimmäistä kertaa Helsingin Kaupunginteatterissa, ja ensimmäiseksi näytökseksemme valikoitui Disney-suurmusikaali Pieni merenneito, joka todella lunasti odotuksemme.
Koska rakkauteni satuihin syttyi nimenomaan Disney-klassikoista, niin oli aika selvää, että tämän mittakaavan esitys on ehdottomasti nähtävä - tästä puhutaan Helsingin Kaupunginteatterin kalleimpana tuotantona, ja satsauksen todella huomaa. Ja vaikka lapset nauttivat esityksestä varmasti yhtä paljon, niin liput ostin ikään kuin synttärilahjaksi itselleni.
Teatterissa oli hieno tunnelma ja niiin ystävällisiä ihmisiä yleisössä ja henkilökunnassa - lapset olivat todella tervetulleita.
Käsiohjelmakin oli niin kaunis ja sitä selailtiin kovasti ennen näytöksen alkua sekä jälkeenpäin kotona.
Väliajalle emme olleet varanneet tarjoiluja, joten tyydyimme rapistelemaan karkkipussia pikaisen wc-käynnin jälkeen. Lisäksi huomasimme, että penkeille oli olemassa korokkeita lapsia varten, ja kävin hakemassa salin sisäänkäynniltä meillekin sellaisen - ei tarvinnut pienen enää loppuesitystä kurkotella penkin pohjalta. (Tämän kun olisi huomannut heti aluksi...)
Ja millainen se Pieni Merenneito sitten oli... En voi sanoin kuvailla. Niin henkeäsalpaavan lumoava lavasteineen ja tehosteineen, että tässä yhteydessä "sukellus syvälle merenalaiseen taikamaailmaan" ei ole yliampuvaa sanaleikittelyä. Kohtaus, jossa merenneito ui lavalta korkeuksiin, sai pidättämään hengitystä. Ja kun seuraavassa silmänräpäyksessä oltiinkin takaisin lavalla, saattoi katsoja ainoastaan huokaista hämmästyksestä.
Musikaali oli mukaansatempaava, ja sisälsi vahvoja kohtauksia, joissa vähän aikuistakin jännitti. Esimerkiksi Ursula oli ihanan karmaiseva, ja lipuessaan lavalle lonkeroineen hän valtasi suurella persoonallaan koko näyttämön. Lapset tuijottivat tarinan pahiksia jäykkinä ja silmää räpäyttämättä, ja Tritonin tuhotessa Arielin aarteet nuoremmalla tuli tippa linssiin. Varsinaisesti pelottava näytös ei kuitenkaan missään kohdin ollut - tunteikas vain.
Pieni merenneito-elokuvan läpikotaisin tuntevana ilahduin siitä, miten musikaalissa oli sekä samankaltaisuutta että omaperäisyyttä alkuperäiseen nähden. Kuulimme tietysti kaikki parhaat hittikappaleet sekä myös uusia, yhtä mukaansatempaavia, lauluja. Visuaalinen puoli ei todellakaan häpeillyt elokuvaversiolle. Väriä, sulavaa koreografiaa ja hauskoja yksityiskohtia oli enemmän, kuin mitä pystyi kerralla edes seuraamaan.
Musikaali eteni hieman eri tavoin ja juonenkääntein kuin elokuva. Mielestäni moni hahmo sai sopivasti lisää syvyyttä, ja näyttelijät todella loistivat rooleissaan.
Ja vaikka merenneidon persoona jäi vähän pintapuoliseksi, musikaalin Ariel oli suloinen ja upea! En ainakaan itse jäänyt kaipaamaan mitään lisää; musikaali oli ensisijaisesti herkkua aisteille ja avoin ovi fantasiamaailmaan.
Meillä oli vielä ihana kohtaaminen aulassa ennen kotiinlähtöä 😍
Ja arvata saattaa, että katsoimme seuraavana päivänä merenneitoa DVD:ltä 😁
